Älä kiellä minua,

tulen ja pyydystän sinut haaviini,

vaikka se tuhoaisi kaikki muutkin ympärilläsi.



Pyydän, mitä en koskaan tee,

jätä rakkaasi elämään

ja anna oma sielusi

minulle, kuolemalle,

jolle se kuuluu,

sinut on nimetty,

sinut on jo merkattu poistettavaksi,

sinut täytyy ottaa pois maailmasta,

joka ei kaipaa sinua enää.



Tuhoan sinut,

tiedät sen,

en muuta haluakaan,

työhöni se kuuluu,

jota niin rakastan,

joka myös on tehnyt minusta

kylmän ja säälimättömän.



Siis tule luokseni,

säästä muut uhreiltani.

Palkitsen sinut vielä,

urheasta teostasi,

jos vain tottelet..



..Kuoleman tahtoa

"Kata-"
"No?"
"Mä rakastan sua"

----

Tummahiuksinen poika nukkui mahallaan sohvalla, kun Kata nuokkui nojatuolissa tuijottaen pojan paljasta selkää. Nainen ei ollut nukkunut pariin yöhön, vain sen takia, että olisi saanut olla varma, ettei poika katoaisi sohvalta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, minne poika muka voisi mennä, hän halusi silti olla varma ettei poika lähtisi.
Tuomas oli nukkunut jo pari päivää putkeen ja herännyt vain pariksi tunniksi, jolloin kävi suihkussa ja söi hieman, samantien sohvalle päästyään poika nukahti. Koko sen ajan mitä poika on nukunut Kata on istunut epämukavassa nojatuolissa pakottaen itsensä pysymään hereillä, ettei vain nukahtaisi. Välillä Kata on huomannut hätkähtävänsä torkustaan ja pelästynyt, mutta rauhoittunut nähdessään pojan sohvalla hengittäen tasaisesti.
br> ----

"Rakastaks sä mua, Kata?"
"Kyllä, nuku nyt"
"Sano se!"
"Rakastan sinua"

----

Kata hätkähti huomatessaan nukahtavansa. Nainen nousi ylös ja käveli keittiöön vilkuillen koko ajan taakseen, Tuomakseen. Keittiössä hän laittoi kahvinkeittimen päälle ja nappasi tiskikaapista mustan mukin, jossa oli suloinen valkoinen koiranpentu surkean näköisenä, yhtä surkean kuin Kata.
Naisen katse pysyi kokoajan Tuomaksessa joka jatkoi tuhisemistaan. Välillä Katan katse kiemurteli hämärässä keittiössä, johon valoa loi vain aukinaisesta ikkunasta tuleva kuun valo. Oli jo keskiyö. Kolmas päivä menossa. Kata ei ollut saanut nukutuksi neljään, ehkä viiteen päivään. Se alkoi jo näkyä hänessä. Hän ei ollut kunnolla syönytkään, sekin alkoi näkyä hänessä. Ei hänellä ollut aikaa, ei nyt. Tuomas oli tärkeämpi. Taivaalla apistatteli muutama hatara tumma pilvi, jotka välillä menivät kuun eteen ja keittiöstä tuli puolet pimeämpi. Valoja Kata ei edes harkinnut laittamaan päälle.

----

"Et kai sä suuttunut siitä?"
"Mistä?"
"Siitä, kun hait mut kyttälaitoksesta?"
"En"

----

Kahvinkeitin kopsahti poispäältä ja Kata kaatoi mustaa kahvia yhtä mustaan mukiinsa. Vain höyry erotti nesteen mukista, ei sitä muuten erottanutkaan. Kata käveli takaisin epämukavaan ja vielä yököttävän väriseen nojatuoliin. Kata oli aina vihannut vihreää, mutta tämä neon värinen vihreä oikein otti häntä silmiin nähdessään sen valossa. Oli kuitenkin säästänyt, hänellä ei ollut muuta sohvan lisäksi.
Olohuoneessa, jossa kaksikko oli, oli myös tummaa puuta oleva painava pöytä, aivan nojatuolin ja sohvan vieressä. Kauempana heistä oli kirjahylly, yhtä tummaa puuta kuin pöytäkin, lähemmässä nurkassa oli vaaleaa puuta taas oleva pöytä taso, jossa oli televisio sekä muut mahdolliset laitteet. Sohvan takaa paljastui tietokone pöytä ja seinään tehtyjä hyllyjä.

Poika inahti ja kierähti ympäri. Kata laski nopeasti mukin pöydän päälle ja kieritti pojan takaisin niin ettei putoaisi sohvalta lattialle.

----

"Mitä minulle käy?"
"Miten niin?"
"Ne sanoivat että joudun oikeuteen"
"Älä kuuntele heitä"
"Miksen?"
"Ole jo hiljaa"

----

Avonaisesta ikkunasta kuului jysähdys ja tööttäys, pitkää kiroilua ja lisää tööttäyksiä. Joku oli taas lähtenyt ajamaan huonolla päällä. Täällä sunnalla se taisi olla jokapäiväistä.
Kata katseli Tuomasta joka jatkoi vain tasaista tuhinaa. Pystyisi vain Katakin samaan tai voisi. Hän ei viitsinyt herättää poikaa.
Kirkas aurinko paljaistui korkeiden kerrostalojen takaa ja valaisi täydellisesi huoneiston. Nyt se näytti paljon eloisammalta. Jopa hyllyllä olevat kukkaset näyttivät heräävän eloon saadessaan valoa.

----

"Et kai sä hylkää mua, jos joudun oikeuteen?"
"En"
"Ooks sä siellä kanssa, tukemassa mua?"
"Olen"
"Entä jos mä joudun vankilaan?"
"Et joudu"
"Miks sä et vastaa kunnolla!?"

----

"Sori" Kata sanoi hiljaa ja katsoi Tuomasta. Tämän keho nousi hitaasti ylös ja laskeutui hetken päästä yhtä hitaasti. Ilmat tulivat samalla pihalle hänen suustaan. Keuhkot täyttyivät ja keho nousi ylös.

Tuomas raotti silmiään ja katsoi kasvojensa edessä lojuvaa valkoista tyynyä. Se oli kuuma kun poika kosketti sitä sormella. Kunnes poika käänsi katseen toiselle puolelle hän näki Katan, naisella oli silmät kiinni ja kahvimuki oli pöydällä. Poika kurkkasi sinne, siellä oli edelleen kahvia, mustaa nestettä joka oli jo liisteröintynyt.
Tuomas nousi ylös ja huomasi mahassaan oelvan painautumisa sohvasta. Ne kutittavat, mutta poika ei jaksnaut välittää. Tämä laahautui hitain askelin kohti keittiötä ja avasi hiljaa jääkaapin. Hän asetteli leipätarvikkeet pöydälle ja teki muutaman leivän. Oven luota hän haki lehtikasan ja selasi ne läpi. laskuja oli tullut ja mainoksia, ja kolmen päivän jokapäiväinen lehti.

Kata säpsähti taas hereille pelästyneenä sekä hikisenä, hän oli nukahtanut ja unohtanut katsoa Tuomasta. Nyt pojan paikalla ei ollut enää ketään. hetken ajan Kata tuijotti tyhjää sohvaa, kunne stajusi Tuomaksen olevan poissa siitä.
"Tuomas?" Kata kiljaisi ja pomppasi ylös.

Tuomas säpsähti kuullessaan tutun äänen kiljaisevan nimensä. "Täällä" poika snaoi lopulta tyynetsi keittiön puolelta ja näki hysteerisen naisen tulevan keittiön puolelle. Pojan leveä virne sai naisen hymähtämään ja sekoitamaan tummat hiukset tältä.
"Kaikki kunnossa?" Kata kohotti kulmaa ja poika nyökkäsi aavistuksen jäljessä. Hän ei ollut varma, mutta uskoi niin. Hän alkoi jo muistamaan pikku hiljaa asioita.
Katan pienestä hymytsä ja sekalaisista hiuksista sekä väsyneestä ilmeestä päätellen Tuomast päätteli naisen olleen huolissaan ja sen, että poika oli nukkunut pitkään tai ollut poissa, jotakin oli kuitenkin sattunut. Ei kata muuten olisi tuollainen, ei noin väsyneen näköinen, eikä silmissä oli tuollainen katse, surun ja huolestuneen sekoittuma.

"Sä selviät" Kata sanoi pieni ystävällinen hymy. Tuomas mietti pitkään mitä nainen tarkoitti lauseella, mutta nyökkäsi. Hän kysyisi myöhemmin.

"Haette syytä ja kerroin sen teille, ette usko sitä. Sanotte, että valehtelen. Ettekö voi uskoa? Tein sen kostaakseni, tietenkin myönnän, että siinä oli viattomia myös, mutta niille en voinut mitään. Se oli pakko.”

Neiti Mirano Rawald, syytettynä 189 oppilaan ja 20 opettajan murhasta, vangitaan elinkautiseen miesten ja naisten yhteiseen vankilaan. Tuomio alkaa tästä hetkestä lähtien.
Tuomioistuinsalista poistui ihmismassa yhtenä rykelmänä puhuen kiivaasti asiasta. Hetken päästä tummista ovista tuli ulos tummahiuksinen tyttö käsiraudoissa kahden isokokoisen miesvartijan taluttamana. Tytön kasvot olivat ivallisessa hymyssä ja kasvot olivat luotu lattiaa kohden.
“Tapoit pikkuiseni, murhaaja!”
“Otan osaa rouva itkupilli”
“Kuulut vankilaan, hirviö!”
“Sinä sinne kuulut”
“Älkää päästäkö häntä ikinä pois! Hän kuuluu helvettiin, saatanan kätyri!”
“Olisinkin..”
Väkijoukko oli kääntynyt ympäri ja huuteli kaikkea mahdollista tytölle, lehdistö hyökkäsi heti tytön kimppuun.
“Mitä mieltä olette tuomiostanne? teittekö todella sen? oletteko oikeasti syyllinen siihen hirveään tekoon?” Kysymyksiä pamahteli ympäri käytävää salamien räpsähtäessä vähän väliä ja toimittajien kysellessä haluten vain vastauksia, olkoot totta tai ei.
Mirano nosti katseensa, jossa paistoi vahingonilo ja voitonhaluinen ilme. salamat räpsähtivät taas yhtenä kasana ja toinen vartijoista, punahiuksinen, vaaleaihoinen mies painoi tytön pään alas lattiaa kohti.
Heidän päästyään ulko-oville ulkona odottivat uudet kymmenet toimittajat ja valokuvaajat sekä hänen asianajajansa joka karjaisi toimittajia väistämään. Hän painoi Miranon mustan auton takapenkille.
Salamat räpsivät auton ulkopuolella vieläkin, vaikka he olivat jo kaartaneet pois oikeustalon edestä. Auton etuosasta kuului halveksinta tuhahdus.
“Lupasit yrittää parastasi Michal, etkä tehnyt sitä, haluat että menen vankilaan ja elän siellä elämäni!” Mirano sihahti tyynesti ja nojautui eteenpäin. “Toivot minulle kuolemaa, koska pidät sitä ainoana oikeana vaihtoehtona minulle, et hyväksy heidän mukaan lukien tekoani! Se oli oikein, heille kuului se mitä saivat! KUKAAN EI USKONUT UHKAUKSIANI!!” Mirano kohotti ääntään jaa huusi viimeisen lauseen nojautuen takaisin selkänojaan.
“Pelkäät minua, etkö vain, Michal Kieraw?” Tyttö sanoi halveksivasti. “mitä muka minä voin tehdä kun olen raudoissa, Michal, sinunhan sen pitäisikin varsinkin tietää, eikö niin, Michal?” Mirano jatkoi.
Michal oli hiljaa ja puhui vasta kun he olivat vankilan pihalle. “Ulos!” Hän tiuskaisi ja vartija jo samaan aikaan avasi takaoven, jonka vieressä Mirano Rawald istui.
“miten vain, Michal, mutta me näemme vielä, ehkäpä jopa hyvissä merkeissä, minun hyvissäni” Tyttö hymyili ilkikurisesti ja iski silmää. Mies murahti ja painoi kaasun pohjaan vartijan laitettua oven kiinni.

Päivien jälkeen kun tyttö oltiin tuotu vankilaan hän oli jo saanut kummastakin sukupuolesta hyviä liittolaisia, jo vain sen takia, että mitä oli tehnyt, tappanut 209 ihmistä. Osa ihaili häntä, vartijat taas halveksivat, mutta olivat aivan samanlaisia kuin muitakin kohtaan. Tytöllä oli jo suunnitelma. Hän oli saanut hyviä tietoja vankilasta, melkein jo pohjapiirustuksen, ei tietenkään oikean, mutta lähelle sitä. Joku oli vuosien aikana saanut tehtyä aika hyvin sellaisen mistä saisi jotakin selvääkin. Tietenkin ongelmana oli se, että pystyikö pohjapiirustuksen tekijään luottaa, oliko paikat oikeissa paikoissa ja muuta. Mutta vastapainona oli oma suuntavaisto ja Mirano oli jo kerinnyt puolen viikon aikana tutustumaan erityisselleihin kuin muuhunkin vankilassa oleviin paikkoihin.

Kuukauden päästä hän oli jo saanut pohjapiirroksen käsiinsä ja suunniteltua loppuun asti karkaamisensa. Aamulla, ennen sellien avaamista olisi vartijoiden vaihto. Silloin Mirano käyttäisi tilaisuuden hyväkseen. Aika oli koittanut kostaa jälleen.

“Auttakaa! Vartija, auttakaa!” Mirano alkoi kiljumaan juuri ennen vartijoiden vaihtoa. Kukaan ei ollut välittävinään, sen hän oli myös ottanut huomioon. “VARTIJA!” Mirano alkoi kiljumaan tuskaista kiljuntaa, samalla hänen kasvoillaan paistoi virne, voitonhaluinen. Kun sellin oven lukkoon tuli avain tyttö pyyhki kasvoiltaan ilmeen ja antoi tilalle tulla tuskainen ilme. Hän kellahti lattialle mahalleen ja vieritti poskelleen kyyneleen. Oven avautuessa ja vartijan syöksyessä sisään Mirano ajatteli; “yksi nolla, luuserit häviöllä!”
Vartija tökkäisi tyttöä pampulla ja nosti lopulta tämän syliinsä lätisen tyhjille käytäville viemään häntä ensiapuun. Vartijoiden tyhjän kopin kohdalla Mirano pudottautui irti miehen sylistä ja potkaisi tätä arkaan paikkaan. “Nähdään Johnsson” tyttö irvisti ja lähti juoksemaan palajin jaloin viileää lattiaa pitkin.
Johnsson nousi ripeästi ylös ja painoi isoa punaista nappia kopista, joka laukaisisi hälyttimet ja lukot päälle.
Mirano sihisi hiljaa kirosanoja kun näki kaltereiden alkavan laskeutua. Hän nopeutti juoksuaan ja pääsi kahden ali helposti, kolmas tuotti jo vaikeutta, mutta pääsi sen lopulta liukumalla ali. Tyttö hymyili katsoessaan kauempana seisovaa vihaista Johnssonia. Tyttö kuuli kuinka toisella käytävällä kuului juoksuaskelia, Mirano lähti juoksemaan kierreportaita katolle. Hänen lopulta päästyään katolle, siellä odotti musta helikopteri valmiina. Hän juoksi sinne ja sai ottaa juoksukilpailun tulevien luotien kanssa.
Yksi osui hänen pohkeeseensa, jolloin Mirano kaatui suoraan kopterin jalalle. Tummaihoisen miehen paksu käsi tarrautui Miranon käsiin ja veti hänet ylös. Kopteri nousi ylös nopeaa vauhtia saaden peräänsä muutaman luodin.
“KUSIPÄÄT!” Mirano huusi vielä alas ja kiljaisi kun häneen tarttunut mies koski jalkaan. “Irti, saatana!” tyttö sihahti.
“Michal Kierawin asunnolle, kiitos” Tyttö sanoi kuin omistaisi kopterin ja tämä myös totteli. Hän nähtävästi oli myös kuullut medialta sen kaiken paskan, missä ei ollut kuin yksi totuus.
“18-vuotias nuori neiti Mirano Rawald murhasi keskellä viikkoa, keskellä kirkasta päivää 189 oppilasta ja noin 20 opettajaa, kaikki kuolivat.”

"Perkele!” Michal huusi ja heitti aamulehden seinää päin, jolloin keittiön seinällä ollut taulu putosi lattialle ja särkyi. Sitä mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän lähti nopeasti yläkertaan pukemaan, sillä hänelle oli tullut soitto, että hänen päämiehensä oli karannut kiven takaa.
Michalilla oli yksi ajatus päässään, saada vaimonsa ja lapsensa pois isosta talosta, joka menisi jo kartanosta. Miehen aikeet olivat jo liian myöhäiset sillä Mirano hymyili kierosti miehen ja hänen vaimonsa makuuhuoneessa. Tytön edessä oli Michalin vaimo ja kaksi tytärtään.
“Päästä heidät Mirano!” Mies komensi, mutta tiesi hyvin, ettei tytöllä ollut aikomustakaan päästää heitä. “Uskotko todella selviäväsi tästä Michal Kieraw?” Mirano kysyi kallistaen päätään. “Ette enää saa minua telkien taakse, minulla on omat kannattajani jo.
Kenenkään ei ole enää varaa sanoa mihin en pysty tai mitä en voisi tehdä! Ja he tulevat huomaamaan sen vielä, jos eivät ole huomanneet. Tapoin jopa ainoat kaverini! Eikö siitä pitäisi alkaa huomaamaan!! Tämä yhteiskunta on syvältä!” Mirano huusi ja puukko lennähti inisevän naisen kaulalle.
Michal pudisti päätään. “Laske se puukko, et tiedä mitä teet Mirano” Michal yritti. “Että en tiedä?! Vielä kehtaat sanoa noin! Olet.. sellaista sanaa ei löydy edes” Mirano tiuskaisi ja veri lensi puhtaan valkoiselle matolle. Nainen kaatui verensä päälle ja kaksoset alkoivat kiljumaan. “HILJAA!” Mirano kiljaisi. Tyttö huomasi jo miten miehen kasvoilla kimmelsi kyyneleet. “Miehet eivät itke” Mirano tokaisi ja meni miehen luokse. “Vaimosi on kuollut, pääset hänen luokseen, mutta jätän lapsesi katsomaan pahaa maailmaa, he saavat yrittää kostaa minulle vielä” Mirano kuiskasi ja hymyili niin pikkutyttömäisesti, että olisi hyvin voinut luulla tätä vielä 15-vuotiaaksi eikä 18-vuotiaaksi murhaajaksi.
Puukko iski miehen alavatsaan ja vielä toisen kerran. Mies kaatui vaimonsa viereen matolle saaden vielä erittäin syvät haavat selkäänsä, tyttö oli kirjoittanut nimensä miehen selkään. Puukon hän vielä pudotti miehen ja naisen väliin. Kaksostytöt hän sulki kaappiin sidottuina ja teipattuina.

Kolmen tunnin aikana Mirano oli löytänyt kylpyhuoneesta vaalean hiusvärin ja päätti värjätä aina olleet tummat hiukseensa vaaleiksi. Sen jälkeen hän leikkasi hiukset lyhyiksi jättäen otsatukan. Hän oli vielä käynyt naisen vaatevaraston läpi ja oli ottanut muutaman vaatekappaleen mukaansa. Keittiöstä hän otti ruokaa ja juotavaa.
Mirano kirjoitti vielä kirjeen ja jätti sen keittiön pöydälle, niin että puukko oli paperin sivusta läpi kiinni pöydässä.

“Olen Mirano, joka karkasi vankilasta ja tappoi ne oppilaat sekä opettajat. Olen ylpeä itsestäni, ettekö tekin olisi?
Nimeni kyllä varmasti tiedättekin, ja jos nyt löysitte tämän paperin ensin, ruumiit ovat makuuhuoneessa. Ruokkikaa kaksoset, voi olla nälkä kun eivät ole aamupalaakaan syöneet, eivätkä varmasti saakaan. Mutta kirjoitan nyt tositarinan, siitä miksi murhasin, myrkytin ne oppilaat, jopa ainoat kaverini! Ja haluan, että julkaisette sen osan, tästä yläosasta saatte itse päättää.

Myönnän, taas, te ette vain halua uskoa sitä, että murhasin heidät. Siis myrkytin. Sama asiahan se. Kuollut kuin kuollut.
Syy on myös yksinkertainen, kukaan ei uskonut minun pystyvän. Kerroin asiasta, jos tekisinkin niin, he nauroivat ja vitsailivat, että kerrohan ensin meille niin pelastamme muutaman ihanan tyypin. Tietenkin lupasin, eiväthän ne tienneet, että oikeasti teen sen. Kukaan muukaan ei uskonut, vaikka en monelle kertonutkaan. Olihan se ekana minullakin vain pieni vitsi, sellainen ajatus, mitä ei toteuteta, ajatellaan ja mietitään vaan.
Asia minkä huomasin kun kukaan ei uskonut minua, eivät edes pienemmissä ja oikeissa asioissa, nauroivat, päätin alkaa keittelemään asiaa. Mietin keinoja, niitä oli paljon. Ase oli ensimmäinen, mutta enhän saisi sillä tarpeeksi tapettua, kun kaikki karkaisivat. Sittten tuli kaasu, mutta ei, joutuisin itse alttiiksi siinä, sitten tuli myrkky. Juomaan, vesijohtoihin. Myrkky levisi aamuyöstä koko kouluun. Kaikki jotka joivat sitä, saisivat viimeistään kahden tunnin jälkeen oireita. Ensin päänsärkyä ja pahoinvointia, lopulta kuolema.
Siinä minun ei tarvinnut juoda eikä syödä mitään, niin että muut olisivat alkaneet epäilemään. Enhän muutekaan koskaan syönyt tai juonut ruokatunneilla. Kaikki ne kuolivat. Se oli mahtava tunne, lähteä kerrankin yksin ja ensimmäisenä pois siitä rakennuksesta. Tietenkin koulussa oli valvontakamerat ja nykytekniikka tekee kaikkensa vangitakseen rikollisen. Jäin kiinni, harmiteltavaa, mutta sain sentään kokea senkin, koska toista kertaa ei tule.

Vielä, olisin halunnut edes, että joku olisi sanonut tosissaan, että oikeasti? Aivan oikeastiko haluaisit sen tehdä? Olisin tietenkin halunnut sanoa kyllä ja olisin sanonutkin, vähät olisin välittänyt olisiko joku ollut peloissaan.
Menetin heidät vain heidän itsensä takia. He voivat syyttää vain itseään kuolemastaan. Ja tietenkin minä aiheutin sen, mutta unohdatte tärkeimmän asian. He EIVÄT uskoneet minua, he tekivät minusta vitsin, jolle naurettiin aina! Sekö on kivaa, jäädä aina toiseksi kaikesta? Jopa kouluaineissa. KAIKESSA!

Mutta me näemme vielä,
Rakkain terveisin
MIRANO RAWALD”


Tyttö heitti laukun olalleen ja lukitsi Kierawien oven ja lähti kävelemään katua pitkin hymyillen. Hän olisi ikuisesti vapaa. Kukaan ei enää tekisi hänestä vitsiä.

Tämä tästä alkaa.. Kun en sitten jaksa "oikeita" sivuja pitää yllä, niin päätin tehdä helpomman kautta, näinhän se menee helposti, täällä jopa ehkä muistan käydä päivittämässä :D Mutta töihin..

- Yuwi